Vanhempi oman lapsen valmentajana - näkökulmia, kokemuksia ja tunteita

HLU järjesti keskiviikkona 23.8. koulutuksen aiheesta, joka on puhuttanut urheilupiireissä vuosikymmeniä - oman lapsen valmentaminen joukkuelajeissa.

Oman lapsen valmentamisessa on erittäin paljon positiivisia puolia. Urheilussa riittää enemmän valmentajia, lapsi ja vanhempi saavat viettää aikaa yhdessä sekä kerätä arvokkaita muistoja.

Asialla on kuitenkin myös kääntöpuoli. Oman lapsen valmentaminen herättää varmasti paljon tunteita varsinkin pelitilanteissa. Vuosien varrella on puhuttu paljon siitä, että valmentajan oma lapsi saa enemmän peliaikaa kuin muut. Ääri tapauksessa lapsi ei edes pelaisi joukkueessa, ellei oma vanhempi valmentaisi sitä. Taka-alalle on jäänyt keskustelu siitä, mikä on todellisuus ja miten lapsi kokee tilanteen.

Tilaisuuden kouluttajana toimi Keski-Suomen Liikunnan seurakehittäjä Laura Härkönen. Hän on myös toinen koulutussisällön kehittäjistä. Aihe herätti valtavasti keskustelua, ja koulutus olikin erittäin vuorovaikutteinen. Kieltämättä teema on sellainen, ettei siihen taida muita viisaampaa kouluttajaa edes löytyä. Tilaisuuden tärkeä anti oli, että asianosaiset pääsivät kertomaan ja vertailemaan omia kokemuksiaan.

Osallistujien ja tutkimusten mukaan omaa lastaan valmentavat vaativat pääsääntöisesti omalta lapseltaan enemmän kuin muilta. Oman lapsen palkitseminen on lähes mahdotonta, vaikka lapsi olisi sen ansainnutkin. Lisäksi lapsella saattaa olla paineita siitä, ettei voi lopettaa lajia, koska veisi joukkueelta samalla valmentajan. Sisarusten välillekin voi tulla kateutta, koska vanhempi on aina toisen lapsen kanssa harrastuksissa. Paljon siis ristiriitoja muuten niin hyvässä toiminnassa.

Tilaisuudessa nousi esiin myös haaste joukkueiden tai tasoryhmien valinnassa. Voiko vanhempi määrittää, että valmentaa vai joukkuetta, jossa oma lapsi pelaa? Entä, miten toimitaan, jos lapsen ryhmä vaihtuu kesken kauden? Helppoa ei ole myöskään erottaa lapsen/pelaajan tai vanhemman/valmentajan roolia. Onko iskä/äiskä harjoituksissa edellä mainittu vai valmentaja? Antaako valmentaja palautetta lapselleen vai pelaajalleen? Ottaako palautteen vastaan pelaaja vai lapsi?

Aiheen hankaluutta kuvannee muutama koulutuksessa kuultu kommentti, jotka ehkä avaavat aihepiiriä paremmin kuin mikään muu. Tässä siis muutama vapaa lainaus:

”Voisi kai sitä antaa omalle lapselleen välillä hyvääkin palautetta, kun lapsi sanoi minulle kerran, että häntä hävettää, kun huudan harjoituksissa.”

”Meillä tilanne menee niin, että jos minä en anna kriittistä palautetta, niin joukkueessa toisessa tehtävässä toimiva puolisoni korjaa kyllä tilanteen.”

”Harjoituksissa oli peli menossa, kun lapseni tuli vaihtoon. Vaihtoon tulleessaan hän ei istunutkaan vaihtopenkille vaan syliini.”

Laajasta keskustelusta huolimatta aihe on varmasti ajankohtainen vielä pitkään. HLU:lla onkin tarkoitus järjestää vastaavia koulutuksia jatkossakin. Suunnitelmissa on myös kohdentaa sisältöä koskemaan yksilölajeja. Koulutuksia tultaneen järjestämään sekä avoimina että tilauksesta. Eilisen koulutuksen osallistujat olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että oli koulutus onnistuneempi, koska paikalla oli sekä eri lajien että seurojen edustajia.

Mikäli aihe ja koulutus kiinnostavat ota yhteyttä HLU:n seurakehittäjään.

Jani Järvelin